Kirjoittaja: Annika Strand
Suomen Sosiaalipedagoginen seura järjestää vuosittain valtakunnalliset Sosiaalipedagogiikan päivät, joissa kokoontuvat yhteen niin alan kouluttajat, opiskelijat, tutkijat kuin käytännön työntekijät pohtimaan teemoja teorian, tutkimustiedon ja käytännön kokemusten kautta. Tänä vuonna keskityttiin pohtimaan mitä on kohtuullisen hyvä elämä.
Mitä sitten on kohtuullisuus? SISU-hanke määrittelee kohtuullisuutta käsitteellisen kuvaajan kautta, jossa kohtuus liikkuu puutteellisuuden ja ylenpalttisuuden välillä – kohtuus on se tila, jossa tarpeet on täytetty, mutta rajoja ei ole ylitetty. Kohtuullisuus tarkoittaa tasapainoista, sopivaa ja oikeudenmukaista toimintatapaa, jossa vältetään liiallisuuksia (kuten ylikulutusta) ja huomioidaan omien tarpeiden lisäksi vaikutukset muihin ja ympäristöön. Se on itsekkyyden vastakohta ja kestävyyden perusta, joka määritellään aina suhteessa ympäröivään kontekstiin.
Professori Arto O. Salonen muistutti meitä osallistujia miten aiemmin perheissä oli yksi puhelin – nyt niitä on jokaisella omansa. Onko kohtuullista, että jokaisella on älylaite? Ehkäpä näin on digitaalisessa maailmassa. Mutta mikä olisi oikeudenmukainen, kohtuullinen hinta laitteelle? Mikä olisi käypä hinta, jos jokainen tuotantoketjuun osallistunut työntekijä saisi säällisen korvauksen tehdystä työstä – ja myös luonnonvarojen louhimiselle asetettaisiin oikeudenmukainen hintalappu? Paljonko ”euron juusto” oikeasti maksaisi, jos kenenkään oikeuksia ei poljettaisi – ei ihmisten eikä luonnon, jonka osa mekin olemme?
Nuoret ja kohtuuttomat vaatimukset
Sain osallistua myös esiseminaariin, jossa pääosin nuorista koostuva dialoginen työpaja pohti kohtuullisen hyvää elämää. Tuore nuorisobarometri kertoo nuorten uskon tulevaisuuteen romahtaneen, enkä ihmettele. Työpajassa yksi osallistujista kertoi kokevansa huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole sijoittanut tarpeeksi – vaikka hän tekee sosionomiopintojen lisäksi kahta työtä. Kunnon ihminen nimittäin sijoittaa.
Mietin, miten sekaisin maailmamme on. Miten kohtuuttomia vaatimuksia jatkuvan talouskasvun nimissä asetetaan – ja miten leikkaukset osuvat myös opiskelijoiden hyvinvointiin. Miten opettajat joutuvat laskemaan opetuksen tasoa, jotta opiskelijat saadaan nopeammin ulos järjestelmästä ja yksikön taloudellinen tilanne näyttäisi paremmalta. Miten kiire! kiire! kiire! meillä on. Mutta mihin?
Teillä on kellot, mutta meillä on aikaa
Olin ajatellut ottaa blogitekstissä kohtuullinen elämä -teemaan näkökulman sortajien ja sorrettujen kautta. Miten kohtuutonta on, että ”meillä täällä pohjolassa on kaikki ja siellä kaukana globaalissa etelässä ei ole mitään” – tyylisesti. Jokainen tätä tekstiä lukeva kuitenkin hyvin tiedostaa tämän eriarvoisuuden ja vääryyden. Meillä on velvollisuus tehdä enemmän tasa-arvoisen maailman eteen, pyrkiä maailmaan, joka on kohtuullinen kaikille; ei kenellekään liikaa eikä myöskään liian vähän.
Mikään ei kuitenkaan ole joko mustaa tai valkoista – elämme sekä että -maailmassa. Meillä, maailmanlaajuisesti ajateltuna, edelleen hyvinkin vauraassa pohjolassa puuttuu monta asiaa, joita voisimme tuoda globaalista etelästä. Päällimmäisenä tulee mieleen aika. Polepole, hissun kissun, ajan kanssa. Mikä luksustuote!
Olisiko kohtuullista tehdä bilateraalinen kauppasopimus vaikkapa Tansanian ja Suomen välille, jossa me viemme ”taloutta” ja tuomme tuliaisina aikaa? Puolessa välissä heitämme läpyt ja hymyt, jatkamme matkaa yhteisöjemme pariin ja mietimme, miten mahtava päivä tänäänkin oli.
Tervetuloa mukaan yhteisille utopiamatkoille, joissa on lupa kuvitella kapitalismille vaihtoehtoja! Koska kyllä me ihmiset osaamme – jos vain haluamme.