Perheenyhdistämisprosessi on kohtuuton taakka pakolaiselle

Johanna Hiitola, Eveliina Julkunen & Netta Bracone

Koronapandemian tuoma poikkeustila on antanut meille suomalaisille näkökulmaa siitä, miltä tuntuu elää tilanteessa, jossa omien läheisten tapaaminen ja perhe-elämä ei ole lähimainkaan samanlaista kuin ennen. Monet pelkäävät ikäihmisten hengen ja riskiryhmiin kuuluvien läheisten terveyden puolesta, eikä tartuntariskin pelossa läheisiä uskalla tavata kuten ennen. Etäisyyttä joudutaan pitämään tavattaessa ja samalla etäisyydet eri paikoissa asuviin läheisiin tuntuvat nyt aiempaa pidemmiltä, kun matkustamista ja ihmiskontakteja maan sisälläkin kehotetaan rajoittamaan.

Kuva: Pexels / Jimmy Chan

Erossaolo perheestä on kuitenkin arkipäivää monille ihmisille myös ilman maailmanlaajuista pandemiaa. Maassamme nimittäin elää lukuisia pakolaistaustaisia ihmisiä, joiden perheenjäsenet ovat pysyvästi kaukana ja joiden kanssa yhdessä elämisestä ei ole lainkaan varmuutta. 

Tarkoitamme pakolaistaustaisia perheitä, joissa osa perheenjäsenistä on Suomessa ja osa ulkomailla esimerkiksi pakolaisleirillä tai lähtömaassa. Perheiden toiveena on päästä jatkamaan yhteistä elämäänsä, joka on rikkoutunut sen myötä, että osa perheestä on joutunut pakenemaan tai muusta syystä lähtemään pois yhteisestä kodista ja asuinympäristöstä. Toiveena on saada elää taas turvallisesti yhdessä. Kyse on varsin arkisesta ja inhimillisestä toiveesta. Silti tiedossamme on, että näiden perheiden on vaikeaa tai lähes mahdotonta jatkaa tavallista perhe-elämää erilleen ajautumisen jälkeen, sillä perheen kokoon saamisen tiellä on monia esteitä. Tilanne on inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti kestämätön ja siksi siihen on syytä kiinnittää huomiota. 

Perheenyhdistäminen on pitkä ja vaikea prosessi

Ulkomailla oleskelevalla henkilöllä on mahdollisuus hakea itselleen oleskelulupaa Suomeen sillä perusteella, että hänen oleskeluluvan saanut perheenjäsenensä asuu täällä. Prosessia kutsutaan perheenyhdistämiseksi. Mahdollisuus hakea oleskelulupaa perhesiteen perusteella perustuu Ulkomaalaislakiin. 

Perheenyhdistäminen ei kuitenkaan perustu pelkästään valtiolliseen lainsäädäntöön, vaan myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksen perusteella jokaisella ihmisellä on oikeus perhe-elämään ja perhettä yhteiskunnan perusyksikkönä tulisi suojata. Lisäksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen perusteella lapsen etu ja oikeus huolenpitoon tulee olla keskiössä viranomaistoiminnassa (YK 1991).

Perheenyhdistäminen kuulostaa lainsäädännön näkökulmasta yksiselitteiseltä, mutta kyse on itse asiassa monivaiheisesta, pitkästä ja kaikille sen osapuolille työläästä prosessista. Prosessissa ulkomailla asuva perheenjäsen aloittaa hakuprosessin. Perheenyhdistämistä voivat hakea Suomessa oleskelevan henkilön avo- tai aviopuoliso, hänen alaikäiset lapsensa tai alaikäisen lapsen huoltaja. Joissain tapauksissa oleskelulupaa voi hakea myös muu omainen, joka on täysin riippuvainen Suomessa oleskelevasta henkilöstä. Prosessiin kuuluu useita vaiheita ja aikaa siihen kuluu vähintään kuukausia, usein jopa vuosia. Prosessi käynnistyy ulkomailla asuvien perheenjäsenten jättäessä monisivuisen hakemuksen lähimpään Suomen suurlähetystöön. 

Hakemuksen täyttäminen on luonnollisesti kieltä osaamattomalle perheenjäsenelle käytännössä mahdotonta, jolloin Suomessa asuva perheenjäsen asettuu keskeiseen rooliin. Suurlähetystö saattaa myös sijaita eri maassa, kuin missä perhe oleskelee. Esteeksi voi muodostua matkustusta varten tarvittavan viisumin puuttuminen. 

Jos matkustus on mahdollista, seuraavaksi on vuorossa suurlähetystön asiointiaikojen varaaminen ja matkojen suunnittelu, sillä kaikkien lupaa hakevien perheenjäsenten tulee käydä tunnistautumassa lähimmässä suurlähetystössä. Hakemuksen vireillepanon ja tunnistautumismatkan jälkeen alkaa odotus, sillä hakemuksen käsittely kestää noin 10-12 kuukautta. Välissä perheenjäsenet saatetaan vielä kutsua erikseen suurlähetystöön haastatteluun. 

Ulkomailla oleskeleva perhe elää usein turvattomissa olosuhteissa, jossa lapset eivät voi käydä koulua, aikuiset käydä töissä ja mahdollisuus perusterveydenhuollon palveluihin voi olla rajallinen. Huolet kasvavat usein suuriksi kaikilla perheenjäsenillä niin ulkomailla kuin Suomessakin. Prosessilla on tutkitusti vaikutusta kaikkien psyykkiseen hyvinvointiin. Se aiheuttaa usein masennusta, unettomuutta, ahdistuneisuutta ja vaikeuttaa merkittävästi Suomessa asuvien perheenkokoajien kotoutumista, joka on silloin vasta alussa (ks. Hiitola 2019). Pitkät prosessit ja epävarmat elinolosuhteet vaikuttavat erityisesti lasten mielenterveyteen, millä voi olla kauaskantoiset seuraukset.

Perheenyhdistäminen vaatii paljon rahaa

Perheenyhdistämisprosessiin liittyy myös keskeisesti raha. Perheiden on itse maksettava prosessin kaikki kulut. Pelkkä prosessin käynnistäminen vaatii varoja: esimerkiksi puolison ja kahden lapsen hakemusmaksut maksavat noin 1300 euroa, lisäksi kuluja aiheutuu asiakirjojen hankkimisesta, matkoista suurlähetystöön ja lopulta matkoista Suomeen, jos hakemus on myönteinen. Perheenkokoajalla voi mennä prosessiin kaikkinensa jopa kymmeniä tuhansia euroja, ja rahoitus tapahtuu useassa tapauksessa lainaa ottamalla erityisesti jos hakija on pakolaistaustainen. 

Varallisuus sai aiempaa suuremman roolin perheenyhdistämisessä vuonna 2016, kun Suomen eduskunta hyväksyi perheenyhdistämistä koskevat lakimuutokset, joiden myötä mahdollisuudet perheenyhdistämiseen vaikeutuivat merkittävästi (HE 43/2016). Muutoksen myötä myös osa pakolaistaustaisista henkilöistä siirtyi niin sanotun toimeentuloedellytyksen piiriin. 

Käytännössä tällä hetkellä toimeentuloa vaaditaan toissijaista suojelua saaneelta, yksilöllisestä inhimillisestä syystä oleskeluluvan saaneelta sekä ihmiskaupan uhrilta. Perheen kokoajalta vaaditaan tällöin tietyn tasoista toimeentuloa, jotta hänen katsotaan voivan elättää perheensä. Esimerkiksi nelihenkisen perheen vanhemmalta edellytetään 2600 euron nettotuloja voidakseen saada puolisonsa ja kaksi lasta Suomeen. Kolmen lapsen ja kahden aikuisen perheessä rahaa vaaditaan 2900 euroa. Tämä vastaa yli 4000 euron kuukausipalkkaa. 

Suomessa olevalla perheenjäsenellä harvoin on kotoutumisen alkutaipaleella työpaikkaa tai siihen tarvittavaa kielitaitoa, joten toimeentuloedellytyksiä on käytännössä erittäin vaikeaa tai mahdotonta täyttää. Muutos koskee myös suurta osaa alaikäisenä yksin tulleista pakolaisnuorista, joiden vanhemmat hakevat Suomesta oleskelulupaa perhesiteen perusteella. 

Vaikka varsinaisen pakolaisaseman eli turvapaikan saaneet ihmiset on vapautettu toimeentuloedellytyksestä, heitä koskee kolmen kuukauden aikaraja, jonka aikana turvapaikan saaneen henkilön tulee aloittaa perheenyhdistämishakemus välttyäkseen edellä esitellyn toimeentuloedellytyksen soveltamisesta. 

Ensimmäiset kolme kuukautta oleskeluluvan myöntämisestä ovat muutoinkin hyvin kuormittavaa ja ruuhkaista aikaa. Samaan aikaan henkilön tulee yleensä löytää asunto, selvittää Suomessa asumiseen liittyvät byrokratian ensiaskeleet, hakeutua kotoutumiskoulutukseen ja saada arki toimimaan – ja samalla käsitellä sitä, että pitkä epävarmuus omasta tulevaisuudesta on vihdoin saanut ratkaisun. Näiden asioiden keskellä olisi lisäksi autettava ulkomailla olevia perheenjäseniä tekemään suomenkielinen perheenyhdistämishakemus ja koota raha hakemuksen maksuihin. 

Perheenyhdistäminen on tehty vaikeaksi, kalliiksi ja kuormittavaksi pakolaistaustaisille ihmisille. Nykyinen käytäntö on kohtuuton monesta eri näkökulmasta: 

  1. Kolmen kuukauden aikaraja tai toimeentuloedellytykset vaikeuttavat merkittävästi perheen mahdollisuuksia elää yhdessä turvallisissa olosuhteissa. Tämä hidastaa Suomessa asuvan perheenjäsenen oman kotoutumisprosessin alkamista. 
  2. Suuret kulut aiheuttavat tutkitusti velkaantumista. 
  3. Pitkittynyt perheen erossaolo vaikuttaa perheiden hyvinvointiin ja dynamiikkaan. Vallitseva pelko tulevaisuudesta heikentää kaikkien osapuolten jaksamista. 

Ihmisten asettaminen kohtuuttomiin olosuhteisiin ei ole toimivaa ja inhimillistä kotoutumisen edistämistä. Kaikista edellä mainituista syistä olisikin tärkeää helpottaa Suomen perheenyhdistämisprosessia. Helpotuksia voisi tehdä toimeentuloedellytyksiin ja hakumahdollisuuksiin suurlähetystöistä. Hakemusmaksuja tulisi kohtuullistaa ja alaikäiset hakijat tulisi vapauttaa hakemusmaksuista ja toimeentuloedellytyksestä kokonaan, riippumatta oleskeluluvan tyypistä.

Globaali sosiaalityö ry:llä on käynnissä kampanja, jolla pyritään tukemaan taloudellisesti perheenyhdistämisprosessia läpikäyviä perheitä. Lue lisää kampanjasta täältä.

Lähteet

HE 43/2016 Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi ulkomaalaislain muuttamisesta.  https://www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2016/20160043

Hiitola, Johanna (2019) Locating Forced Migrants’ Resources: Residency Status and the Process of Family Reunification in Finland. Social Inclusion 7(4), 190-199. Vapaasti luettavissa: https://www.cogitatiopress.com/socialinclusion/article/view/2327 

Hiitola, Johanna, Jokinen, Elina, Bayan Shenwarai, Edris, Zaidan, Ahmed & Nieminen, Ellen (2019) Pitkittynyt erossaolo ja muutos pakolaisten perhesuhteissa. Liikkeessä yli rajojen -blogi: https://liikkeessaylirajojen.fi/pitkittynyt-erossaolo-ja-muutos-pakolaisten-perhesuhteissa/

Ihmisoikeusliitto (2020) Ihmisoikeuksien julistus. https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/ihmisoikeuksien-julistus/  Haettu 6.5.2020. 

Jokinen, Elina & Bayan Shenwarai & Edris, Zaidan Ahmed & Nieminen, Ellen & Hiitola, Johanna (2019) Halvaantunut elämä. Liikkeessä yli rajojen -blogi. https://liikkeessaylirajojen.fi/halvaantunut-elama/

Migri (2020) Perheenjäsenen luokse Suomeen. Haettu 6.5.2020. https://migri.fi/perheenjasenen-luokse-suomeen

Sisäministeriö (2020) Perheenyhdistäminen. https://intermin.fi/maahanmuutto/maahanmuuttopolitiikka/perheenyhdistaminen Haettu 6.5.2020. 

Unicef (1991) Lapsen oikeuksien sopimus. https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/mika-on-lapsen-oikeuksien-sopimus/  Haettu 23.8.2020.

Koronarajoitukset tuovat eriarvoisuuden räikeästi esiin – Kreikan pakolaisleireillä turvavälit ja käsien pesu usein mahdotonta

Ilona Tapanainen

Koronavirusepidemia on koskettanut jollain tavalla lähes koko maailmaa. Samalla, kun meillä ollaan karanteenissa, tehdään etätöitä, noudatetaan fyysistä etäisyyttä ja pestään käsiä hullun lailla, yrittävät tuhannet turvapaikanhakijat selviytyä ylikansoitetuilla pakolaisleireillä. Monella on tunne, että heidät on unohdettu ja jätetty oman onnensa nojaan. 

Stay at home. 
Kuva: Moria Corona Awareness Team – Moria White Helmets – Muhannad Al Mandil.

Olin alkuvuoden vapaaehtoisena Samoksen ja Lesvoksen saarilla turvapaikanhakijoiden parissa. Jouduin palaamaan Suomeen suunniteltua aiemmin koronan vuoksi maaliskuun puolivälissä, sillä kahden viikon karanteeni oli pidettävä ennen uuden työn aloittamista Suomessa. Palasin niin sanotusti kreivin aikaan, sillä muutamia päiviä myöhemmin rajat menivät kiinni. Lähtiessäni Lesvokselta Suomeen oli Morian pakolaisleirillä jo tehty rajoituksia toiminnan suhteen. Esimerkiksi kaupassa käyntejä rajoitettiin niin, että perheestä yksi henkilö saa poistua leiriltä kauppaan. Samoksella leiri sijaitsee aivan kaupungin vieressä, ja Kreikassa varhaisessa vaiheessa yleisestikin asetettujen ulkonaliikkumiskieltojen mukaisesti myös leiriltä ei ole saanut poistua kaupungille ilman pätevää syytä. Järjestöjen toiminta laitettiin jo alussa tauolle, lukuun ottamatta terveydenhuoltojärjestöjä ja ruokajakelua. Hieman ironisesti tilanne on ikään kuin kääntynyt päälaelleen; leirejä halutaan suojella mahdollisesti ulkopuolelta tulevalta uhalta, sillä todennäköisesti joku muualta tullut järjestön työntekijä tai vapaaehtoinen voisi tuoda koronan mukanaan. 

Vesipiste Moriassa.
Kuva: Moria Corona Awareness Team – Aman Hussaini.

Koronan leviämistä leireillä on haluttu estää kaikin tavoin, sillä tilanne muutenkin äärimmäisen huonoissa oloissa eläville ihmisille kävisi todennäköisesti katastrofaaliseksi, jos virus pääsisi leviämään leireillä. Pienten saarten terveydenhuolto ja teho-osastokapasiteetti ei riittäisi millään hoitamaan suurta sairastuneiden määrää. Tätä kirjoittaessani Morian tai Samoksen leireillä ei ole toistaiseksi kuin ihmeen kaupalla todettu yhtään koronatartuntaa. Rajoitustoimenpiteet ovat siis toimineet ja myös leirillä asuvat ovat toivoneet, että ylimääräisiä vierailijoita ei tulisi leirille. Joillain muilla Kreikan leireillä tartuntoja on, mutta käsitykseni mukaan nämä leirit eivät ole olosuhteiltaan yhtä haastavia kuin saarilla sijaitsevat leirit. 

Paljon julkisuutta saaneella Morian leirillä on tällä hetkellä yli 20 000 ihmistä. Leiri on alun perin suunniteltu noin 6000 ihmiselle. Samoksella tilanne on vastaava, vain pienemmässä mittakaavassa: noin 600 ihmiselle tarkoitetulla leirillä on yli 7000 asukasta. Viralliset leirit, joilla asutaan ylitäyteen ahdetuissa parakeissa, pystyvät tarjoamaan asumuksen vain pienelle osalle leiriläisistä. Suurin osa ihmisistä asuu leirien ympärille kasvaneissa telttaviidakoissa, joihin on kyhätty kaikenlaisia teltta-asumuksia niistä tarvikkeista, joita on saatu jostain haalittua. Teltat ovat usein vieri vieressä ja yhdessä teltassa voi asua monta ihmistä. Kaikkea täytyy jonottaa usein tuntikausia; ruokaa, vettä, lääkäriin pääsyä. Fyysisen etäisyyden pitäminen on käytännössä siis mahdotonta. Hygieniataso leireillä on todella huono, sillä vesipisteitä, vessoja ja suihkuja on ihmismäärään nähden aivan liian vähän. Myös veden tulossa saattaa olla pitkiä katkoksia. Käsien pesu koronaohjeistuksien mukaisesti on näin ollen ollut todella haastavaa, ja myös saippuasta on usein pula. Rotat, syyhy ja lutikat ovat normaalia arkipäivää. Jätehuolto on täysin puutteellista ja jätteitä lojuu käytävillä ja telttojen nurkilla. Leireillä on myös ollut suuria ihmisuhrejakin vaatineita tulipaloja, jotka syttyvät helposti esimerkiksi kaasukeittimien käytöstä teltoissa. Viimeksi muutama viikko sitten Samoksen leirillä oli suuri tulipalo, jossa kotiparakkinsa menetti monta sataa ihmistä. Pelastushenkilökunnan on vaikea päästä palopaikalle, koska tiet ovat täynnä telttoja, roskaa tai muita esteitä. Myös leiriläisten mielenterveys on stressaavissa oloissa koetuksella. Tappelut ja puukotukset ovat yleisiä ja itsetuhoista käytöstä esiintyy paljon myös lapsilla ja nuorilla.

Käsienpesupiste leirin ulkopuolella.
Kuva: Moria Corona Awareness Team – Moria White Helmets – Muhannad Al Mandil.

Ainakin Moriassa koronatoimenpiteitä ovat melko alusta asti tehneet vahvasti itse leiriläiset joidenkin järjestöjen avustuksella. Leiriläiset perustivat Moria Corona Awareness Teamin, joka on tuottanut koronatietoutta sisältäviä julisteita ja flyereita eri kielillä, opastanut ihmisiä rajoitustoimenpiteissä ja ollut mm. kauppojen ovella ohjeistamassa turvalliseen kaupassa käyntiin. He ovat myös ommelleet tuhansia kankaisia maskeja leiriläisten käyttöön paikallisen järjestön avustuksella. Käsienpesupisteitä on perustettu leirin ulkopuolelle ja virallisen jätehuollon lakattua koronan takia jätteitä on alettu omatoimisesti kerätä ja siirrättää pois. Tiimi tiedottaa aktiivisesti sosiaalisessa mediassa toiminnastaan ja leirin tilanteesta ulkopuolelle. Syyriassa vuosia toiminut White Helmets on perustanut ryhmittymän myös Morian leirille ja se on ollut mukana koronatyössä. Yhdessä nämä kaksi järjestöä ovat kirjoittaneet EU:lle ja Euroopan maille kaksi julkista pyyntöä, joissa he ovat pyytäneet Geneven sopimusten ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisia oikeuksia ja erityisesti heikoimmassa asemassa olevien ihmisten evakuoimista leireiltä ennen koronan mahdollista leviämistä leirille. Viimeisin kirje on kirjoitettu 10.5.2020, koska he eivät koe saaneensa apua ensimmäisen kirjeen tuloksena. Leirin eri yhteisöt ovat pitäneet viime viikkoina lukuisia mielenosoituksia leirin ulkopuolella ja vaatineet ihmisten siirtämistä leireiltä parempiin oloihin. Joitakin satoja riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä on siirretty saarten leireiltä Kreikan mantereelle koronariskin vuoksi, mutta suurin osa on yhä saarilla. 

Morian leiri.
Kuva: Moria Corona Awareness Team – Aman Hussaini.

Järjestöillä on normaalisti suuri rooli leirien ylläpidossa, terveydenhuollossa ja kaikenlaisen opetus- ym. toiminnan järjestämisessä. Terveydenhuollon taso leireillä on huono, sillä huolimatta useiden järjestöjen työstä resurssit ovat aivan liian vähäiset hoitamaan tuhansia ihmisiä myös normaalioloissa. Suurin osa lääkäreistä ja hoitajista on muista maista tulevia vapaaehtoisia ja he ovat usein leireillä vain lyhyen aikaa. Koronan vuoksi monet vapaaehtoiset palasivat kotiin ja uusia ei ole voinut tulla Kreikkaan rajojen ollessa kiinni. Tilanne on siis entisestään huonontunut. Leirien virallinen ylläpito tarjoaa myös jonkin verran terveydenhuollon palveluja, mutta ne ovat hyvin vähäisiä ja puutteellisia.  

Koronan vuoksi kaikki ns. ylimääräinen toiminta on lopetettu, kuten koulut ja vapaa-ajan aktiviteetit. Monet järjestöt pyrkivät auttamaan kuitenkin myös kaukaa ja keräävät avustuksia leiriläisille. Moria Corona Awareness Team ja White Helmets ovat kuitenkin myös viestineet turhautumistaan siihen, että monet avustusjärjestöt eivät kysy leiriläisiltä itseltään, mitä apua siellä nyt tarvitaan. Moriaan on hiljattain toimitettu mm. suuri määrä vessapaperia, vaikka suurin osa leiriläisistä tulee maista, joissa vessapaperia ei käytetä ja se myös tukkisi leirin viemäröintisysteemin. Myös talvivaatteita ja peittoja on lähetetty, vaikka kesä on aluillaan ja lämpötila välillä jo hellelukemissa. Suurin tarve on heidän mukaansa tällä hetkellä puhtaalle vedelle.   

Sosiaalisen etäisyyden pitäminen on mahdotonta.
Kuva: Moria Corona Awareness Team.

Korona on vaikuttanut myös uusiin Eurooppaan pyrkijöihin. Kumiveneillä Turkista Kreikan saarille rantautuvia ei voida viedä heti leireille koronariskin vuoksi, joten pahimmassa tapauksessa he ovat olleet päiväkausia taivasalla. Joissain paikoissa uusia tulijoita on pyritty viemään kahden viikon karanteeniin joihinkin väliaikaismajoituksiin, mutta ymmärtääkseni nämä ovat leiriäkin huonompia paikkoja olla. Liikkeellä on myös puheita ja kuvamateriaalia, joissa Kreikan rannikkoviranomaiset hinaavat kumiveneet takaisin Turkin vesille ja jättävät ihmiset oman onnensa nojaan merelle. Tätä on tapahtunut jo ennen koronaa, mutta huolena on nyt, että korona vie kaiken mediahuomion ja ihmisoikeusloukkauksia voidaan tehdä kaikessa rauhassa ilman kenenkään puuttumista asiaan.    

Koronan vuoksi leirien jo ennestään äärimmäisen huono tilanne on heikentynyt entisestään. Itse näkisin ainoana ratkaisuna, että EU-maat kantaisivat vastuunsa tilanteesta ja vastaanottaisivat leireillä asuvia ihmisiä. Kreikka ei tule pärjäämään yksin eikä sitä mielestäni voi yhdeltä maalta vaatia. Perusihmisoikeuksia loukataan EU:n rajojen sisällä koko ajan, joten meidän on aika kantaa vastuumme, oli sitten korona tai ei. Euroopan sosiaalityöntekijöiltä toivoisin näkyviä kannanottoja leireillä olevien ihmisten oikeuksien puolesta.  

Kirjoittaja Ilona Tapanainen on sosiaalityöntekijä ja tanssi-liiketerapeutti, joka on ollut vapaaehtoisena Samoksen ja Lesvoksen saarilla turvapaikanhakijoiden parissa.  

MAMBO? POA! Sosiaalityötä Victoriajärven rannalta

Pihla Jaala

Olen Pihla ja opiskelen sosiaalityön maisterivaiheessa Itä-Suomen yliopistossa. Kirjoittelen tätä blogitekstiä Suomesta käsin karanteenissa. Ehdin aloittaa sosiaalityön 3. harjoitteluni Tansaniassa Mwanzassa helmikuussa ja suorittaa harjoittelua kaksi kuukautta, ennen kuin maaliskuun lopussa maailmanlaajuinen koronaepidemia näytti kyntensä toden teolla. Kun rajoja alkoi sulkeutua ja suurlähetystö oli lähettänyt parit kehotukset palata pikaisesti, ja lennotkin Suomeen näyttivät uhkaavasti peruuntuvan, päätin, että on aika palata kotiin. Tässä kuitenkin pieni paluu takaisin Mwanzaan ja fiiliksiin harjoittelustani.

Onnekseni keväällä vuosi sitten törmäsin Tampereella toimivaan järjestöön Globaali sosiaalityö ry, ja sain tietää heidän mahdollistavan harjoitteluja ulkomailla. Järjestön vapaaehtoisten tuella ja avulla sain kuin sainkin itseni järjestettyä Tansaniaan Mwanzaan Victoriajärven rannalle. Kiitos siis Globaalille tästä mahtavasta mahdollisuudesta ja kaikesta tuesta ja tsempeistä, mitä minulle olette tarjonneet!

Harjoitteluani suoritin järjestössä nimeltä Ni Hekima Pekee. Järjestö on tehnyt jo pitkään yhteistyötä Globaali sosiaalityö ry:n kanssa, ja useampi onkin jo kirjoittanut heidän työstään myös tässä blogissa. Tutustua voit siis Ni Hekima Pekeen työhön esimerkiksi Annin tekstistä täältä ja Minnan sekä Idan tekstistä täältä. Lyhykäisesti Ni Hekima Pekee työskentelee Mwanzassa haavoittuvaisessa asemassa olevien perheiden, lasten, tyttöjen ja vammaisten lasten kanssa. Ni Hekima Pekeellä on samanaikaisesti menossa useita erilaisia projekteja. Minä työskentelin harjoitteluni aikana vammaisten lasten ja heidän perheidensä kanssa Lwanhiman alueella sekä 10- 14 -vuotiaiden tyttöjen kanssa Wasiliana- nimisessä projektissa Sahwan alueen koulussa. Harjoitteluni ohessa keräsin myös aineistoa etnografiseen pro gradu- tutkielmaani. Olen kiinnostunut luovien työmenetelmien käytöstä sosiaalityössä.

Projekti sisälsi käytännössä vammaisten lasten kanssa työskentelyä luokassa ja kotikäyntien muodossa. Vammaiset lapset ja heidän perheensä kohtaavat monia haasteita arjessaan. Meidän työmme keskiössä oli etsiä ratkaisuja niihin esteisiin, joita lapset kohtaavat koulunkäynnissään. Tällaisia haasteita saattavat olla esimerkiksi, että tilat eivät ole esteettömiä, kouluvälineistä on pulaa, opettajia on vain yksi luokassa tai koulumatka on lapselle hengenvaarallinen. Perheet kärsivät köyhyydestä, lapsi saattaa tarvita terveydenhuoltoa, johon perheellä ei ole varaa tai mahdollisuutta päästä. 

Yhteistyössä luokan opettajan ja Ni Hekima Pekeen toisen työntekijän kanssa kävimme perjantaisin tapaamassa perheitä kotikäynneillä. Tiistaisin osallistuin luokassa työskentelyyn ja näin pyrin pääsemään perille siitä, millaisia haasteita lapset koulussa kohtaavat. Projekti oli vasta alussa, ja käynnistyi kunnolla minun saavuttuani. Työskentely yhdessä koulun kanssa haki siis vielä muotoaan, kuten aina kun työ on uuden edessä. Tarkoitus oli kuitenkin, että kartoitamme koulu- ja kotikäynneillä lasten ja perheiden tilanteita ja haasteita sekä etsimme keinoja tukea lapsia koulunkäynnissä ja oppimisessa. Kartoituksen jälkeen perheiden esiin tuomista haasteista lähdettäisiin kehittämään tukea perheille yhteistyössä alueen yhteisön, Mwanzassa toimivien järjestöjen ja viranomaisten kanssa.

Kotikäynnit herättivät minussa pohdintoja siitä, kuinka usein uuteen maahan ja kulttuuriin mennessä ensimmäisenä huomion kohteena on asiat, jotka ovat erilaisia. Kun aloitimme kotikäyntien tekemisen, kiinnitin kuitenkin itse huomiota siihen, kuinka samanlaisille periaatteille kotikäynnit rakentuvat Suomessa perheiden kanssa työskenneltäessä. Tämä toi mieleeni sosiaalityön kansainvälisesti jaetun määritelmän ja yhteiset arvot jakavana professiona.

Kotikäynneillä on Ni Hekima Pekeessä tarkat periaatteet. Keskeistä on kunnioittaa perheen oikeutta yksityisyyteen ja itsemääräämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kotikäynnille mentäessä yritämme saapua kotiin mahdollisimman vähän huomiota herättämättä. Tulimme paikalle kävellen, ja mielellään mahdollisimman vähällä määrällä ihmisiä. Mwanzassa ihmiset viettävät elämää hyvin yhteisöllisesti, ja jokaisessa naapurissa kyllä tiedetään mitä viereisessä talossa tapahtuu. Emme siis halunneet herättää naapurustossa huomiota ja luoda näin leimaa perheelle, että heillä olisi jotain vaikeuksia. Tulimme pihaan kunnioittavasti ja tervehdimme perheen vanhemmat, sekä tiedustelemme, saammeko tulla käymään. Istuimme sinne, minne perhe meidät ohjasi. Useinmiten se tarkoitti pihalla aseteltuja tuoleja. Yritimme välttää kuulustelemasta perhettä, vaan sen sijaan keskustelua pyrittiin käymään vapaasti ja niistä aiheista, joita perhe itse nosti esiin ja koki tärkeäksi. Luottamusta ei voitettu ensimmäisellä käynnillä, ja kotikäyntejä saman perheen luokse tehtiin useita, jotta kokonaistilanne saataisiin hahmottumaan ja avoin suhde rakennettua. Yleinen ilmapiiri pyrittiin pitämään positiivisena ja oli tärkeää, että perhe todella ymmärtää, mikä on kyläilymme tarkoitus ja mikä organisaatiomme työtä. Perheelle oli jätettävä lupaus siitä, että asiaan palataan. Näitä kaikkia tekijöitä olen pitänyt keskeisenä myös Suomessa perheiden ja heidän vaikeiden elämäntilanteidensa kanssa työskenneltäessä. Onkin hienoa nähdä, kuinka kunnioittava kohtaaminen toisen ihmisen kanssa perustuu samoille perustuksille; toisen tiedon kunnioittaminen, toisen ehdoilla meneminen, kuunteleminen, avoimuus ja ajan antaminen.

Tutkimukseni kannalta hienoa aineistoa tarjosi Wasiliana-projekti, jossa työskentelimme tyttöjen kanssa Sahwan koululla. Tämä projekti oli jo pyörinyt kauemmin, jonka vuoksi sen toimintamallit olivat jo selkeät ja hyvin muotoutuneet. Tarkoituksena oli tarjota tytöille turvallinen tila, jossa tyttöjen esiin tuomista toiveista käsin kävimme keskustelua tyttöjen elämää koskettavista aiheista. Harjoitteluni aikana tyttöjen toiveina oli keskustella koulusta putoamisesta, kuukautisista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Haasteena tässä projektissa toisinaan oli turvallisen tilan tarjoaminen. Tapaamiset järjestettiin ulkona koulun pihassa kesken koulupäivän, ja uteliaita ulkopuolisia oppilaita sai häätää ahkerasti kauemmaksi. Tytöt keskustelivat ja toivat kuitenkin rohkeasti esiin huoliaan aiheista, joita kulloinkin käsiteltiin. Keskustelujen ohella tyttöjen kanssa käytettiin erilaisia luovia menetelmiä tuomaan lisämahdollisuuksia pohtia käsiteltävää aihetta. Mieleeni jäi erityisesti eräs kerta, jolloin käsittelimme koulusta putoamisen syitä sekä sitä, miten omaa toivettaan jatkaa koulussa voisi puolustaa läheisille. Tyttöjen roolisuoritukset tyttöjen koulunkäyntiä väheksyvinä äiteinä ja helpon rahan perää houkuttelevina kavereina olivat niin huikeita, että edes kielimuuri ei estänyt ymmärtämästä kohtausten sanomaa. Ujoista tytöistä kuoriutui harjoitteissa upeita itsensä ilmaisijoita.

Tässä vielä lopuksi kerron, että kotikäynneille ja kouluille meno on aikamoista reissua. Ensin matkustin tunnin paikallisella bussilla daladalalla alueelle nimeltä Buhongwa. Bussissa oli usein puristunut ja tiivis tunnelma, ja uteliaat vierustoverit kiinnostuneita siitä mihin olen menossa, mistä tulossa ja miksi. Tämän jälkeen oli tuktukin, kolmipyöräisen moottoriajoneuvon vuoro, jolla huristin noin 20 minuuttia ahtautuneena kahden muun kanssa takapenkille ja keskustelut vierailustani jatkuivat. Matka oli sellaista rytyytystä, että välillä ei puhumisestä tullut mitään ja pelkäsin, että rusentuuko toinen vai rusennunko minä. Mutta tämä kaikki kävi oikeastaan lopulta hyvin kotoisaksi, ja vierivieressä nyyköttäminen milloin minkälaisella penkillä on yksi monista asioista, mitä tulen kaipaamaan.

Kirjoittaja Pihla Jaala suoritti maisterivaiheen sosiaalityön harjoittelunsa Ni hekima pekee -järjestössä Mwanzassa, Tansaniassa.

Yhdistyksen 18. toimintavuosi on käynnistynyt

Vuosi 2020 ja sitä myöten yhdistyksemme 18.toimintavuosi on käynnistynyt poikkeusoloissa. Erikoinen kevät on pysäyttänyt yhteiskuntiamme, mutta samaan aikaan sosiaalialalla pitää kiirettä. Toivotamme voimia ja terveyttä kaikille eturintamassa työskenteleville ammattilaisille.

Maaliskuun alussa pidimme yhdistyksen vuosikokouksen Tampereen yliopistolla. Kokouksessa vahvistettiin yhdistyksen vuosidokumentit ja valittiin uusi hallitus. Temaattisesti keskitymme toiminnassamme myös tänä vuonna ekososiaaliseen ja holistiseen sosiaalityöhön, sekä rauhantyöhön.

Yhdistyksen hallitus koostuu tuttuun tapaan monipuolisesta porukasta, johon kuuluu niin perustajajäseniä, sosiaalialan ammattilaisia, opiskelijoita, opettajia kuin tutkijoitakin. Viime vuoden toimintakertomukseen laskimme hallituksen omaavan yhteensä 198 vuotta kokemusta sosiaalityöstä.

Vuosikokouksessa jäsenmaksut päätettiin pitää samoina eli perusjäseneltä 35€/vuosi ja opiskelijoilta, työttömiltä ja eläkeläisiltä 13€/vuosi. Jos olet jos yhdistyksen jäsen, pyydämme Sinua maksamaan vuoden 2020 jäsenmaksun 28.4. mennessä tilillemme FI67 6601 0001 1857 43 käyttäen viitenumeroa 3531.

Voit maksaa myös MobilePaylla: löydät meitä vastaanottajatunnuksella 15502, merkitse viestikenttään 3531. Muistathan ilmoittaa meille, jos yhteystiedoissasi on tapahtunut muutoksia. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi täyttämällä jäsenmaksukaavakkeen.  Kiitos arvokkaasta tuestasi!

Muistathan, että olemme aina avoimia uusille toimintamuodoille ja yhteistyöehdotuksille. Ollaan yhteyksissä!

Terveisin Globaali sosiaalityö ry:n väki

Kaiken muutos on myös sosiaalityön muutos

Miina Kaartinen

Sosiaalityön yliopistoverkoston tiedeblogin historian kaksi ensimmäistä kirjoitusta tuovat näkyväksi ilmastokysymykseen liittyvän perusjännitteen: suhtaudutaanko ilmastonmuutokseen sosiaalityössä yhtenä ilmiönä muiden ilmiöiden joukossa, vai muuttaako ilmastonmuutos kaiken -myös sosiaalityön käytännön ja tutkimuksen. 

Helmikuussa 2020 perustetussa Sosiaalityön tiedeblogissa on ryhdytty pohtimaan sosiaalityön tutkimuksen ja ilmastonmuutoksen suhdetta. Blogia julkaisee valtakunnallinen sosiaalityön yliopistoverkosto Sosnet. Näin ollen tekstit kertovat osaltaan kehityksestä, jossa globaalit näkökulmat alkavat valua suomalaisen sosiaalityön tutkimuskentän valtavirtaan. Samaa viestiä antoivat myös viime vuoden Sosiaalityön tutkimuksen päivät, joiden teemana Rovaniemellä oli globaali ja lokaali sosiaalityössä. Pitkään odotettu keskustelu suomalaisen sosiaalityön ajankohtaisesta tehtävästä globaalissa maailmassa on käynnistymässä hitaasti.

Ensimmäisessä tiedeblogin kirjoituksessa Ilmasto muuttuu ja muuttuuko sosiaalityö? professori Timo Harrikari, yliopistolehtori Harry Lunabba ja tutkijatohtori Maija Mänttäri-van der Kuip pohtivat ympäristökriisiä ja sosiaalityön tietoparadigman tarkistamista. Kirjoittajien mukaan ympäristökriisiin vastaaminen näyttäisi edellyttävän ainakin kolmea tieteenalan sisäistä muutosta: 1) temaattisen huomion kääntämistä ylirajaisiin ja paikallisesti ilmeneviin maailmanlaajuisiin ongelmiin 2) teoreettisen painopisteen siirtämistä kohti sen hyväksymistä, että myös sosiaalityötä määrittävät elämän ekologiset reunaehdot maapallolla sekä 3) siirtymää reaktiivisesta sosiaalityöstä ennakoivaan otteeseen (proaktiivisuus).

Blogin toinen julkaistu teksti on professori Kirsi Juhilan kommentti, otsikolla Sosiaalityö on ajassa kiinni olevaa, monilla tasoilla toteutuvaa ihmisoikeustyötä. Juhilan mukaan ilmastonmuutos on tämän hetken kysymyksistä vakavin, mutta kuitenkin vain yksi iso kysymys muiden joukossa -samaan tapaan kuin maailmansodat, lamavuodet ja teknologisoituminen ovat aikaisempina aikakausina olleet. Juhila vetää yhteen kirjoituksensa toteamalla, että suuriin globaaleihin kysymyksiin pitää vastata monilla tutkimusotteilla, ei paradigmavaihdoksella. Kyseinen näkökulma on kapea ja kestämätön.

Kun paradigmalla tarkoitetaan ”jonkin tieteenalan kulloinkin yleisesti hyväksyttyä oppirakennelmaa, ajattelutapaa, suuntausta” (Kielitoimiston sanakirja), on selvää, että suomalainen sosiaalityö tarvitsee nimenomaan paradigmavaihdoksen. Näin on siksi, että jatkuvaan talouskasvuun sitoutuneen järjestelmän osana nykyinen institutionaalinen sosiaalityö käytännössä ja teoriassa on osavastuussa luonnon ja ihmisten hyväksikäytöstä. Sosiaalityön moraalista ydintä ajatellen tilanne ei voi jatkua näin, koska elonkehän rajat ovat tulleet vastaan. Ilman elämän edellytyksiä maapallolla, ei ole myöskään sosiaalityötä.

Harrikarin ym. kirjoittamassa Ilmasto muuttuu, muuttuuko sosiaalityö -tekstissä listatut tieteenalalta vaaditut muutokset ovat yhdenmukaisia niiden ajatusten kanssa, joita ekososiaalisen sosiaalityön tutkijat ovat meillä ja maailmalla esittäneet jo vuosia. Esimerkiksi kirjassaan Green Social Work (2012) Lena Dominelli toteaa ympäristökriisin olevan myös sosiaalityön profession kriisi. Suomessa muun muassa Aila-Leena Matthies ja Kati Närhi (esim. 2014, 2017), sekä Satu Ranta-Tyrkkö (esim. 2017) ovat kirjoittaneet laajasti sosiaalityön ja ympäristökriisien suhteesta. Tutkimusten viesti on yhteneväinen: meidän tulee asemoida sosiaalityö ennakkoluulottomasti uudelleen, kestävämmälle pohjalle ja vastaamaan tämän aikakauden haasteisiin.

Tutkimusten viesti on yhteneväinen: meidän tulee asemoida sosiaalityö ennakkoluulottomasti uudelleen, kestävämmälle pohjalle ja vastaamaan tämän aikakauden haasteisiin.

Matthies ja Närhi (2014) ovat jäsentäneet ekososiaalista sosiaalityötä myös rakenteellisen näkökulman kautta. Heidän mukaansa ekososiaalisen viitekehyksen eri suuntaukset ovat lähestyneet sisällöllisesti toisiaan niin, että nykyään voidaan puhua ”yhteisestä globaalista ekososiaalisen sosiaalityön keskustelusta”. Tässä keskustelussa olennaista on se, että talouden globalisoituessa ympäristöongelmiin liittyvät paikalliset asiat ovat usein samanaikaisesti globaaleja. Lisäksi on havahduttu länsimaisen professiokäsityksen ja järjestelmälähtöisten toimintamallien haasteisiin. Keskeistä on myös sosiaalityön tehtävä liittyen yhteiskunnan ekososiaalisen transformaation vaatimukseen.

Ekososiaalinen transformaatio tai siirtymä on moniammatillinen ja monitieteinen prosessi, jota on Suomessa viime vuosina käsitteellistänyt muun muassa monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö. BIOS käyttää termiä ekologinen jälleenrakennus ja tarkoittaa sillä, että ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökriisien hallittu kohtaaminen vaatii yhteiskunnilta nopeita ja mittavia toimenpiteitä.

Bioslaisten mukaan tasa-arvoon, osallisuuteen ja toimeentuloon liittyvien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua ei voida erottaa ekologisista kysymyksistä, eikä ympäristökriisien ratkaisemista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Sosiaalityön yhteiskunnallisessa asiantuntijuudessa on kyse siitä, asettuuko sosiaalityö myötäilemään muutosten virtaa vai omaksuuko se proaktiivisen roolin vaikuttajana (Pohjola 2019). Mikä on sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön rooli ekologisessa jälleenrakennuksessa?

Liittyessäni Globaali sosiaalityö ry yhdistykseen vuonna 2011, sanapari ”globaali sosiaalityö” ei ollut vakiintunut suomalaisessa keskustelussa muuten kuin yhdistyksen toimintaan viitatessa. Puhetta globaalista sosiaalityöstä laajempana käsitteenä ei kerta kaikkiaan ollut. Muutamassa vuodessa tilanne on muuttunut radikaalisti. Sosiaalityöntekijöiden joukossa kuplii nyt virkeää joukkovoimaa, jonka pääsanomana on, että sosiaalityöntekijät ovat aktiivisia ja merkittäviä yhteiskunnallisia toimijoita. Miten saisimme valjastettua tämä joukkovoiman koko maapallon hyväksi?

Rauhaisaa Kansainvälistä sosiaalityön päivää!


Kirjoittaja Miina Kaartinen on sosiaalityöntekijä YTM ja työskentelee kulttuurintutkimuksen väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Miina toimi Globaali sosiaalityö ry:n puheenjohtaja 2014-2019 ja on yhä aktiivijäsen.

Lähteet:

BIOS-tutkimusyksikkö (2019) Ekologinen jälleenrakennus. https://eko.bios.fi/ 

Dominelli, Lena (2012) Green Social Work. From Environmental Crises to Environmental Justice. Cambridge: Polity. 

Helne, Tuula, Hirvilammi, Tuuli & Laatu, Markku (2012) (toim.) Sosiaalipolitiikka rajallisella maapallolla. Helsinki: Kelan tutkimusosasto.

Matthies, Aila-Leena & Närhi, Kati (2014) Ekososiaalinen lähestymistapa rakenteellisen sosiaalityön viitekehyksessä. Teoksessa Anneli Pohjola, Merja Laitinen & Marjaana Seppänen (toim.) Rakenteellinen sosiaalityö. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja. Kuopio: UniPress, 87−95.

Matthies, Aila-Leena & Närhi, Kati (2017) (toim.) Ecosocial transition in society. Contribution of social work and social policy. Routledge Advances in Social Work. Lontoo: Routledge.

Pohjola, Anneli (2019) Sosiaalityö yhteiskunnassa ja yhteiskunta sosiaalityössä. Teoksessa Anneli Pohjola & Tarja Kemppainen & Asta Niskala & Nina Peronius (toim.) Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö. Tampere: Vastapaino, 323–341.

Ranta-Tyrkkö, Satu (2017) Sosiaalityön tulevaisuuden etiikka epävarmuuden ja ympäristökriisien maailmassa. Teoksessa Rosi Enroos & Mikko Mäntysaari & Satu Ranta-Tyrkkö (2017) Mielekäs tutkimus. Näkökulmia sosiaalityön tutkimuksen missioihin. Tampere: Tampere University Press, 114–139.