Hei kaikki, ja terveiset Tansaniasta!
Täällä kirjoittaa Aada, psykologian maisteriopiskelija Tampereen yliopistosta. Sain kunnian olla GST:n ensimmäisenä psykologian opiskelijana harjoittelussa Tansanian Mto Wa Mbussa kolmen tapahtumarikkaan kuukauden ajan tammi–maaliskuussa 2026. Harjoittelussani työskentelin sosiaalityöntekijän opastuksella pääosin sosiaalitoimistossa, koulussa ja sairaalassa. Tässä blogitekstissä kerron arjesta Mto wa Mbussa, harjoittelun sisällöistä ja sen herättämistä eettisistä ja psykologiseen työhön liittyvistä pohdinnoista.
Elämää uudessa kodissa
Aloin kirjoittaa tätä tekstiä jo lähes kuukausi sitten. Istuin yhdellä paikallisista lodgeista uusien ystävieni kanssa. Taustalta kuului keskustan sivutiellä ajavien moottoripyörien sekä toisiaan kohtaavien ihmisten tervehdyksiä. Kukko kiekui, puita sahattiin, sirkat sirittivät ja sadekuuron jälkeen oli hetken jopa hieman viileää. Moskeijasta kantautui rukouskutsu. Elettiin sadekauden alkua ja Ramadanin aikaa.
Olin asunut tässä pienessä, eläväisessä kaupungissa jo lähes kolme kuukautta. Se tarkoitti sitä, että törmäsin ainakin kymmeneen tuttuun kotoa keskustaan mennessäni, ja että jäin juttelemaan heistä useamman kanssa. Se tarkoitti myös sitä, että puhuin jo useita lauseita swahilia ja ymmärsin enemmän kuin olin osannut odottaa. Olin löytänyt lempismoothieni ja osasin kääntää mielessäni shillinkejä euroiksi sekoilematta jatkuvasti.
Tämä paikka oli vetänyt minut mukaansa ensimmäisistä päivistä lähtien – esitellyt vieraanvaraisuutensa ja iloisuutensa, huolensa ja murheensa. Olin oppinut elämään paikalliseen tyyliin rennommin kuin Suomessa. ”Pole pole” ja ”Hakuna matata” tekivät ihmeitä. Ennen lähtöäni mielessä pyörineet epävarmuudet olivat hälvenneet, ja niiden tilalle oli tullut uudenlainen, kotoisa arki.
Harjoittelussa – apua akuuteimpaan hätään
Tein harjoitteluni Erasmus-tuella tutkintoni valinnaisena harjoitteluna sosiaalityöntekijöiden ohjauksessa. Psykologeja on Tansaniassa hyvin vähän, ja sosiaalityöntekijät tekevät alueella suuren osan psykososiaalisesta ohjaus- ja neuvontatyöstä.
Harjoitteluni aikana työskentelin niin sosiaalitoimistossa, koulussa, sairaalassa kuin eri järjestöissä, kuten kehitysvammaisten lasten keskuksessa. Päätehtäväni oli kulkea sosiaalityöntekijöiden mukana asiakastapaamisissa, perhe- ja järjestövierailuilla sekä sairaalan osastoilla, joissa pääsin haastattelemaan asiakkaita, seuraamaan ja osallistumaan psykososiaaliseen ohjaus- ja neuvontatyöhön sekä kirjoittamaan asiakassuunnitelmia ja tukihakemuksia.
Työ tempaisi minut nopeasti mukaansa, mutta myös haastoi osaamistani sekä kuvaani sosiaalityön mahdollisuuksista. Oli pysäyttävää nähdä, miten töitä tehtiin rajallisin resurssein keskittyen monista tarpeista kaikkein akuuteimpiin.
Asiakkaiden tilanteet olivat usein vaikeita. Sosiaalityön piirissä kohdattiin usein esimerkiksi koulua käymättömiä lapsia, vammautuneita, hoivaa tarvitsevia ikäihmisiä sekä seksuaaliväkivallan ja pakkoavioliiton uhreja. Opin paljon paikallisista haasteista ja siitä, mihin apua pystyttiin kussakin tilanteessa tarjoamaan, ja mihin taas ei. Lähtökohtaisesti apu pyrittiin kohdistamaan kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville, erityisesti lapsille, mutta avun saamiseen vaikutti paljon myös yksittäisten järjestöjen auttamiskriteerit kussakin tilanteessa. Esimerkiksi lasten koulunkäyntiä tukevia järjestöjä löytyi alueelta useampia, kun taas vammaisten ja vanhusten auttamiseksi tukea löytyi vähemmän. Avun rajaamisen taustalla vaikutti useimmiten hyvin konkreettisesti resurssien rajallisuus.
Yksi asiakaslapsi asui tässä kodissa, jonne menimme vierailulle. Toinen pieni tyttö tuli usein iltaisin talomme portaille leikkimään muiden naapurin lasten kanssa. Kuvat: Amanda Lounela ja Aada Mätäsaho
Mitä minä oikein teen täällä?
Harjoittelun edetessä kävin paljon sisäistä kamppailua omasta roolistani. Epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon kohtaaminen herätti jatkuvaa pohdintaa siitä, mitä minä teen tässä ympäristössä, ja millaisen jäljen jätän. Toinko asiakastilanteisiin mukanani turvaa vai enemmänkin hämmennystä? Osasinko soveltaa omaa osaamistani tässä kontekstissa kestävällä tavalla?
Mihin tahansa meninkin, en voinut irrottautua valkoisuudestani ja siitä käsityksestä – ja osin myös todellisuudesta – että minulla oli varallisuuteni ja asemani vuoksi mahdollisuus auttaa tai muutoin vaikuttaa ympäristööni enemmän kuin monella muulla ympärilläni. Suomessa olen vähätuloinen opiskelija, mutta täällä näkyvä globaali epätasa-arvo käänsi asetelman päälaelleen. Havahduin siihen, miten oma hyvinvointini rakentuu osaksi maailmaa, jossa resurssit ja mahdollisuudet jakautuvat hyvin epätasaisesti. Se tuntui ristiriitaiselta ja herätti ahdistusta ja syyllisyyttäkin.
Yksittäiset teot tuntuivat tärkeiltä, mutta samalla ne avasivat näkyviin paljon suurempia kysymyksiä. Harjoittelijoiden kesken pystyimme pelastamaan esimerkiksi pienten aliravittujen vauvojen elämän ostamalla heidän tarvitsemaansa ravintolisää. Jäin kuitenkin miettimään, mitä tapahtuu sitten, kun ravintolisä loppuu ja uusia apua tarvitsevia vauvoja tulee lisää. Samalla ymmärsin yhä selvemmin, että vaikka en voi muuttaa näitä rakenteita yksin, vaikutan omassa ympäristössäni jatkuvasti – halusin tai en.
Usein en tiennyt, mikä olisi oikea tapa toimia. Siksi tärkeimmäksi nousi kyky sanoittaa omaa epävarmuutta ja tehdä yhteistyötä paikallisten ammattilaisten kanssa. Myös muiden harjoittelijoiden kanssa käydyt keskustelut mahdollistivat moniammatillisen ja reflektiivisen oppimisen. Nämä kokemukset vahvistivat sekä ammatillista osaamistani että itsetuntemustani ja antoivat arvokasta näkökulmaa myös siihen, miten psykososiaalista työtä tehdään Suomessa. Minulla on enemmän rohkeutta nostaa keskusteluun vaikeitakin eettisiä kysymyksiä sekä osaamista huomioida kulttuurisia näkökulmia aiempaa laajemmin.
Psykososiaalinen tuki ja mielenterveys Tansanian pikkukaupungissa
Harjoittelun aikana aloin kiinnittää yhä enemmän huomiota siihen, miten mielenterveyttä ja psykososiaalista tukea lähestyttiin Tansaniassa.
Psykososiaalinen tuki oli hyvin erilaista kuin Suomessa. Työ painottui sosiaalityöntekijöiden tarjoamaan käytännönläheiseen neuvontaan ja arjen ohjaukseen: etsittiin koulupaikkoja, työmahdollisuuksia ja tukea perheiden arkeen. Mielenterveystyö oli vain pieni osa sosiaalityötä, eikä reittejä syvempään psykologiseen työskentelyyn ainakaan tässä pienessä kaupungissa ollut tarjolla. Myös yksityisyys näyttäytyi eri tavalla kuin Suomessa: asiakastapaamisissa oli usein mukana esimerkiksi kylänvanhin tai perheenjäseniä.
Samaan aikaan sosiaalityö oli vahvasti osa paikallisia yhteisöjä. Työtä tehtiin ihmisten arkiympäristöissä, jolloin asiakkaat eivät samalla tavalla jääneet unholaan asiakaskontaktin päätyttyä kuten Suomessa joskus tapahtuu. Aiemman asiakkaan kuulumisia saatettiin kysellä myöhemmin toisen asiakasvierailun yhteydessä tai kohdatessa kadulla.
Mielenterveyden haasteita kuvattiin usein arkisemmin ja yksilön ominaisuuksien kautta. Diagnoosien sijaan ihmistä saatettiin kuvailla esimerkiksi ”laiskaksi” tai ”hitaaksi oppijaksi”, eikä monimutkaisten ilmiöiden taustalla oleviin psykologisiin kehityskulkuihin ollut useinkaan aikaa tai resursseja syventyä laajemmin. Toisaalta ihmisissä näkyi myös vahva selviytymiskyky vaikeissakin olosuhteissa.
Mielenterveyskäsitys oli sidottu yhteisöön tai perhekontekstiin ja kykyyn osallistua yhteiseen toimintaan. Toisaalta myös hengellisyys oli keskeinen tapa ymmärtää ja kohdata vaikeuksia, joten myös tukea haettiin usein uskonnollisista yhteisöistä. Muina selviytymiskeinoina korostuivat huumori ja keskittyminen arkisiin asioihin.
Onko Suomen mielenterveystyössä kaikki paremmin?
Pian valmistuvana psykologina näen psykologisen tuen hyvin keskeisen roolin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemisessa ja arvostan Suomessa toteutettavaa laaja-alaista ja tietoperustaista mielenterveystyötä, johon myös sosiaalityö osaltaan tuo panoksensa. Suomeen verrattuna mielenterveystyö näkyi Tansaniassa hyvin eri tavalla tai rajatummin. Samalla harjoittelu herätti myös kriittisiä ja pohdiskelevia ajatuksia siitä, miten mielenterveyttä ymmärretään ja hoidetaan Suomessa.
Siinä missä Suomessa korostuu usein yksilökeskeinen lähestymistapa, Tansaniassa painopiste oli vahvemmin arjen ympäristössä ja yhteisöllisissä suhteissa. Pohdin, kuinka tärkeää olisi, että myös Suomessa psykologinen tuki olisi vahvemmin sidoksissa ihmisen arkeen ja ympäristöön, eikä vain yksilön sisäiseen maailmaan. Mielenterveystyössä tulisi kaikkialla olla riittävästi keinoja puuttua myös oireiden taustalla oleviin materiaalisiin puutteisiin. Nukkuminen on vaikeaa ilman sänkyä ja oppiminen vaikeaa ilman kunnollista ruokaa. Nämä tilanteet olivat Tansaniassa arkipäivää, mutta eivät Suomessakaan sivuutettavia, sillä Tilastokeskuksen (2025) mukaan jo noin joka seitsemäs suomalainen elää pienituloisuusrajan alapuolella.
Keskustelimme muiden harjoittelijoiden kanssa myös siitä, missä määrin Suomessa näkyvä mielenterveyden lääketieteellistyminen ja diagnoosikeskeisyys auttaa – ja missä määrin nämä voivat jopa kaventaa tapojamme ymmärtää ihmisten kokemuksia. Pohdimme esimerkiksi tilanteita, joissa ihmisen pahoinvointi liittyy enemmän jatkuvaan stressiin, toimeentulohuoliin tai yksinäisyyteen kuin varsinaiseen sairauteen. Diagnoosi voi toki tarjota selityksen ja avata pääsyn palveluihin, mutta samalla jättää huomiotta todelliset taustasyyt ja niihin puuttumisen. Näin harjoittelu tarjosi myös laajaa reflektiopohjaa siihen, miten mielenterveyttä voi tukea nykyistä laaja-alaisemmin huomioiden myös taustalla vaikuttavat rakenteelliset ja yhteisöön liittyvät tekijät.
Suomen melko yksilö- ja diagnoosikeskeinen mielenterveyskeskustelu ja Tansanian paikoin yksinkertaistava ja yhteisöllinen tapa ymmärtää mielenterveyttä näyttäytyivät ajoittain lähes toistensa vastakohtina. Molemmissa on omat vahvuutensa ja ongelmansa, eikä mitään mallia voi siirtää sellaisenaan kulttuurista toiseen. Ehkä tärkeintä onkin säilyttää valmius oppia toisiltamme.
Lopuksi – haikistelua ja elämänoppeja
Harjoitteluni aikana sain nähdä Tansanian monia puolia. Siinä, missä harjoittelupäivinä näin paljon köyhyyttä, epätasa-arvoa ja kärsimystä, vapaa-ajalla saatoin vierailla hulppeissa turistinähtävyyksissä tai perheissä, joissa oli vaurautta ja mahdollisuuksia. Totuus ihmisten arjesta ja elämästä Tansaniassa tai missä tahansa ei siis todella ole tiivistettävissä yksittäiseen tarinaan, vaan tarinoita on yhtä monta kuin niiden kertojia. Tämä on hyvä muistutus meille jokaiselle toisia ihmisiä kohdatessamme.
Mto wa Mbu jäi taakse minun jatkaessani matkaani suurempaan kaupunkiin vaihto-opintoihin. Viimeiset viikot tuntuivat siltä, että elin vielä tavallista täydemmin. Pidimme pitkään haaveillut juhlat naapurin lapsille, uin lähilodgen altaalla hieman tavallista pidempään, halasin ystäviäni ja yritin painaa verkkokalvoilleni seeprat laiduntamassa meidän ovemme edessä. Hyvästit oli helpompi sanoa, koska tiesin palaavani vielä käymään, ja että näkisimme muiden harjoittelijoiden kanssa sitten Suomessa.
Ennen lähtöäni en tiennyt aivan tarkalleen, miksi olin lähdössä Tansaniaan. Halusin oppia ja ymmärtää maailmaa laajemmin, mutten tiennyt tarkalleen mitä, ja miten se tapahtuisi. En tiennyt edes, oliko tämä oikea tapa tehdä niin. Tässä vaiheessa matkaani mieleni on edelleen täynnä kysymyksiä, ehkä jopa enemmän kuin ennen. Uskon kuitenkin, että se kertoo minun olevan sellaisten aiheiden ääressä, joihin ei ole yksinkertaisia vastauksia ja siitä, että mieleni on avoin epävarmuuden keskellä. Tärkeintä on ehkä ollut huomata, ettei kaikkea tarvitse tietää etukäteen. Riittää, että on valmis asettumaan samalle tasolle muiden kanssa, kysymään ja kuuntelemaan. Oman toiminnan ja ajattelun kriittinen tarkastelu ei ole vaarallista, vaan parhaimmillaan kasvualusta jollekin paremmalle – kunhan sen tekee lempeydellä ja ymmärryksellä itseään kohtaan.
Kiitollisin mielin Tansanian lämmöstä,
Aada
P.S. Lukuvinkkinä juuri ilmestynyt tietokirja Psykologian vallankumous, johon aion seuraavaksi tarttua. Teos tarkastelee kriittisesti yksilö- ja diagnoosikeskeistä mielenterveyskeskustelua ja avaa näkökulmia kohti yhteisö- ja yhteiskuntalähtöisempää ymmärrystä hyvinvoinnista. Ehkäpä tämä resonoi myös sen kanssa, mitä itse pohdin Tansaniassa ja Suomessa kokemieni erilaisten lähestymistapojen välillä.
Lähteet:
Tilastokeskus. (2025, 16. joulukuuta). Pienituloisia 782 300 vuonna 2024. https://stat.fi/fi/julkaisu/cmin81ch45kp507vzolnh5sky
