Ihmiskunnan empaattinen enemmistö seuraa katseellaan 2010-luvun pakolaisvirtoja. Moni myös herää auttamaan. Kuka tässä mylläkässä enää muistaa pakolaisuutta, joka on kestänyt melkein 70 vuotta, vakiintunut, jumittunut ja jäänyt ratkaisematta? Tarkoitan palestiinalaisia.

Palestiinalaiset olivat pitkään maailman suurin pakolaisväestö, nyt syyrialaiset ovat menneet ohi. Palestiinalaiset ovat kuitenkin yhä olemassa, ja heillä on hallussaan erityinen kokemustiedon pääoma. Heille pakolaisuudesta on tullut kestävyyslaji.

Sosiaalityöntekijöiden rauhanryhmä otti vuonna 1989 avustuskohteekseen sosiaalityön Libanonin leireissä. Virike oli saatu psykologien vastaavasta hankkeesta. Liityin sponsoriryhmään ja lueskelin jotain Palestiina-asiasta. Mietin, mitä palestiinalainen sosiaalityö pakolaisleireissä mahtaa olla. Varmaan aika alkeellista…

Marraskuussa 1991, kun kone laskeutui Beirutiin, tiesin kovin vähän. Olin menossa tutustumaan Beit Atfal Assumoud -järjestön (BAS) (eng. NISCVT) sosiaaliseen työhön. Kutsun olin saanut järjestön johtajalta Kassem Ainalta tämän vieraillessa Suomessa joulukuussa 1990. Kassem oli yöpynyt yksiössäni Turussa ja keskustelun päätteeksi sanonut: ”Kuule Jaakko, ei filosofoida. Tule meille ja katso!”

Käytäntöä katsomalla ja kirjoja tutkimalla tietoni on 25 vuodessa tukevoitunut. Ajatuskuvieni värisävy on vaihtunut eksoottisesta läheiseen.

Vuoden 1991 matkan oleellinen osa olivat kotikäynnit leireissä. Kuljin mm. kummityöntekijämme Zuhour Akkawin matkassa normaaleilla työkierroksilla. Tulkin välityksellä seurasin keskusteluja ja haastattelin perheitä kynä savuten. Jälkeenpäin kokosin kansion 23 perheen kohtaamisesta.

Zuhour työpöydän ääressä 2009

Kotikäynneillä sain leireihin, ihmisiin ja sosiaalityöhön aivan toisenlaisen tuntuman kuin olisin saanut pelkillä katukävelyillä ja keskusteluilla toimistossa.

Leirit, eli pakolaisten lähiömäiset asutukset, olivat osittain raunioina Libanonin sisällissodan jäljiltä. Näillä raunioilla BAS jatkoi Tel Al-Zaatarin verilöylystä 1976 alkanutta työtään, jota oli kaikin liikenevin voimin pidetty yllä pommitusten ja piiritysten oloissa. Järjestö työllisti ihmisiä, joiden koulutustausta vaihteli; heidän sosiaalialan oppilaitoksensa oli ollut sota-aika. Suurin osa työntekijöistä asui itsekin leireissä.

Kansainvälisin lahjoitusvaroin oli saatu rakennetuksi kaksi kaunista ja tarpeellista toimintakeskusta (Nahr El Bared ja Beddawi), mutta monissa kodeissa elämää leimasi suru.

Näin ihmisten erilaisuutta ja työn yhteisöllisyyttä. Sain perustiedot organisaatiosta ja sen suhteista ulkomaailmaan. Kassem Aina ja hänen alaisensa vastasivat avoimesti kysymyksiini, myös tyhmiin. He kertoivat leirien kehitysvaiheista ja työnsä periaatteista. Tajusin olevani täyspäisten porukassa.

Organisaatiosta jäi mieleen erityisesti kaksi asiaa. Korostettiin riippumattomuutta: avustuksia ei oteta vastaan tahoilta, jotka poliittisesti tai uskonnollisesti sitoisivat järjestöä. Toisaalta painotettiin paikallista ja kansallista lähtökohtaa, joka auttaa kohdentamaan toiminnan oikein ja pitää sen taloudellisesti kokonaisedullisena. Vertailukohteena olivat kansainvälisten järjestöjen sinänsä hyvät projektit, joissa rahaa valuu korkeisiin palkkoihin ja hallintokuluihin.

Työ oli joustavaa ja laaja-alaista siten, että sosiaalityöntekijä toimi tarvittaessa myös päiväkodin työntekijänä ja päinvastoin. Käytännön vaatimukset korostuivat, teoria jäi toiselle sijalle.

Ennakko-odotuksiini verraten BAS:n toiminta vaikutti yllättävän rationaaliselta. Se oli hengeltään kansallista mutta uskonnollisesti neutraalia. Erityisiä poliittisia hehkutuksia ei ollut. Leirien ”kansankomiteoissa” PLO näytti hallitsevan, mutta ruohonjuuritasolla kohtasin erilaisia painotuksia. Jyrkkiä Israelin vastaisia seinäkirjoituksia näkyi (varsinkin etelän leireissä), mutta monet odottivat hyvää tulosta Palestiina-neuvotteluilta, jotka olivat juuri alkamassa Madridissa. Tärkein toive oli rauha.

Päiväkotiryhmä, Burj El Barajneh 2015

Kaikkea en ihan ymmärtänyt. Tapasin BAS:n ainoan miespuolisen sosiaalityöntekijän. Juttelin hänen kanssaan myötätuntoisesti, onhan Suomessakin miessosiaalityöntekijä vähemmistössä. Paikalla ollut naistyöntekijä ilmoitti reippaasti: ”Meillä mies ei sovi sosiaalityöhön.” Asiaa pohdittiin yhdessä ja todettiin, että leskiäitien johtamissa leiriperheissä miestyöntekijällä on kyllä vaikeuksia. Tuosta yksinäisestä miestyöntekijästä tuli 2000-luvulla Burj El-Shemalin toimintakeskuksen uudistusmielinen päällikkö.

Eräässä toisessa tilanteessa aioin ottaa kuvan riehakkaasta nuorten miesten joukosta, ja minulle sanottiin ettei sellaista pidä kuvata. Siihen aikaan nuorten käyttäytymishäiriöt olivat vielä tabu, nykyisin niistä saa jo puhua.

Kokonaiskuva miellytti minua. BAS:n ideana ei näyttänyt olevan lahjoitusvarojen käyttely ”vähän sinne päin”, vaan mietitty, elämän perusasioita turvaava työmalli, joka nivoutuu kiinteästi yhteisöön. BAS on vain yksi leiriyhteisön osa, mutta hyvin kuvaava ja edustava osa. Sekä 1991 että 2000-luvun matkoillani olen havainnut, että leirien asukkaat todella luottavat BAS:iin. Eikä luottamusta hankita rahalla vaan yhteisöllisellä toimintatavalla.

Zuhour kävelee edellä, Shatila 2015

Kysymysteni suunta vaihtui. Aloin miettiä, mikä Suomessa estää yhteisöllisyyden syntymistä sosiaalityössä. Siihen aikaan työskentelin Varissuon sosiaaliasemalla Turussa. Työ- ja asuinlähiöni oli pinta-alaltaan ja asukasluvultaan Shatilan luokkaa. Muuten se oli vähän erilainen, ja erilaista oli työmmekin… Heräsi kysymys: miten me Varissuon sosiaalityöntekijät koemme itsemme, työmme ja tehtävämme suhteessa asuinalueeseen ja yhteiskuntaan? Mikä meitä motivoi?

Sittemmin olen käynyt paikan päällä Libanonissa kolmesti: 2009, 2012 ja 2015. Lisäksi olen seurannut BAS-järjestön työtä tiedotteiden, kirjeiden ja muiden suomalaisvierailijoiden (varsinkin Psykologien Sosiaalisen Vastuun ihmisten) välityksellä sekä lukenut paljon lisää Palestiina-aiheesta. Olen ihmetellyt BAS:n toimintakonseptin kestävyyttä. Samaan aikaan Suomessa on ajauduttu sosiaalityön matalasuhdanteeseen, jossa työn tekeminen mielekkäästi on vaikeutunut.

BAS-projekti ihmisineen on minulle ollut Lähi-idän ja koko kolmannen maailman peili. Vuoden 2017 alkaessa kyselen, mitä Syyrian sota komplikaatioineen vaikuttaa palestiinalaisystävieni elämään. Heidän yhteisöllisyytensä on kestänyt vainot, sodat ja hävitykset. Entä nyt, kun uusi pakolaistulva ulottuu leireihin ja aiheuttaa ristiriitoja? Entä nuoren polven kulttuuriset muutosilmiöt ja kaipuu helpompaan? Sisällissodan kokenut sukupolvi on väistymässä. Tuntuu, että tämän hetken kriisi on yhteisölle erityisen hankala, vaikeampi kuin aikaisemmat.

Kassem ja Jaakko 2009

Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana Lähi-idässä, myös Libanonissa, sodat ja konfliktit ovat toistuneet, palestiinalaisten sosiaalinen tilanne huonontunut ja heidän keskinäinen sopunsa joutunut koville. Samaan aikaan BAS:ssa työ on jatkunut ja monipuolistunut, ystäväni vanhentuneet, uusi polvi noussut. Sosiaalityöntekijä Zuhour Akkawi kiertää Shatilassa kotikäynneillä edelleen, ja sain olla hänen mukanaan pitkästä aikaa syyskuussa 2015. Hänen persoonallinen tyylinsä oli säilynyt, samoin asiakkaiden luottamus.

Syysmatkalla 2015 sain myös lisätietoa Libanonin poliittisesta ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Maan eliitti oli avuton sekä pakolais- että jätekriisin edessä. Sen sijaan Pyhä Bisnes toimi vapaammin kuin Suomessa, ja ymmärsin sen vaikuttavan myös avustustyöhön. Tulee lisää pakolaisia, he tarvitsevat vuokra-asuntoja, he saavat avustuksia kansainvälisiltä järjestöiltä, siispä kyhätään asuntoja ja nostetaan vuokria… Tämä näkyi jopa Shatilan leirissä. Opin, että keinottelu ja korruptio on otettava huomioon, kun suunnitellaan ihmisten auttamista.

Jokaisella auttamisprojektien osallistujalla on henkilökohtainen motivaationsa, julkinen tai salainen, selkeä tai hämärä. Miksi juuri Libanonin leirien palestiinalaiset? Kiintyminen tapahtuu monista syistä ja sattumien kautta. Minulle ratkaisevan tärkeää on ollut erilaisten ihmisten tapaaminen heidän kotioloissaan, paikan päällä. Se minut on koukuttanut – ja tehnyt minusta sen verran puolueellisen kuin tekstistä näkyy.

Kirjoittanut Jaakko Raittila

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä. Globaali sosiaalityö ry:n ProSofi -hanke tukee palestiinalaisten pakolaisleireillä tehtävää sosiaalityötä kummirenkaan kautta.